Matka jatkuu...

Katsoin toisen kerran elokuvan, jonka vuokrasin muutama päivä sitten. Taas vuodattaen kyyneliä ja käyden läpi monenlaisia tunteita. Voimakkaita tunteita. Ihana tunne. Ihanan avartava tunne, vaikka sattuukin. Mutta se kuuluu elämään. Tasapainoon. Kyseinen elokuva on tehnyt minuun niin suuren vaikutuksen, etten voinut jättää sitä kaupan hyllylle, vaan se oli otettava mukaan. Eikä tarina vieläkään tuntunut kuluneelta, uudelleen katsottunakaan.

Tänään olen tyytyväinen itseeni. Siitä huolimatta, vaikka olin hajamielinen ja väsynyt, töppäilin töissä, tunsin kipua, yksinäisyyttä ja surua, huomaan, että olen myös onnistunut tänään jossakin. Olen onnistunut pitämään itselleni tekemäni lupauksen ja olen hyvin kiitollinen siitä.

Olen antanut aikaa nyt enemmän itselleni ja tehnyt tilaa ajatuksilleni. Hengitän.

Normi meininki

Syksyn alkushokista on ehkä selvitty. Tänään kävelin vesisateessa ja harmaudessa pitkään ja hartaasti ja satuin vielä nauttimaankin siitä. Suurelta osin se varmaan johtui karvatassujen seurasta... mutta taisinpa nauttia muutenkin. Hyvä niin, sillä se on aina positiivista jos näkee läpi "harmaiden pilvien".

Katsoin tässä muutama päivä sitten elokuvan (tarkemmin ottaen kaksi), jotka kertoivat naisen matkasta ja itsensä etsimisestä. Joo...kuullostaa se (ja ehkä olikin hieman) kliseiseltä. En silti ole ollut niin liikuttunut pitkiin aikoihin mistään elokuvasta kuin tästä kyseisestä tarinasta. Niin moni asia siinä kosketti joitain herkkiä kohtia sisälläni (huom, eikä elokuvassa edes ollut mitään kunnon rakastelukohtausta...). Muistoja menneiltä ajoilta heräsi myöskin. Jokin vaisto sisälläni alkoi herätä. Tarkemmin ajateltuna olen törmäillyt ympäristöstäni moniin erilaisiin vihjeisiin siitä mitä tulevaisuus voisi tuoda tullessaan. Mielenkinnolla seuraan, minne polku minua vie.

Vaikka huomaan hyväksyväni syksyn sateet ja harmaat päivät paremmin kuin jonkin aikaa sitten, kaipaan silti aurinkoa, lämpöä ja iloa. Ja ystäviäni.

Syksyn tuntu

Hetkeen ei ole ollut aikaa keskittyä kirjoitteluun. Paljon tekemistä ja suunniteltavaa tulevaa syksyä varten. Niin...syksyä... sieltä se taas tunkee tulemaan, vaikka vasta sitä on herännyt auringonpaisteen ja kesän läsnäoloon. Aivan liian nopeasti on taas tämä kesä mennyt. Juu juu, vielä on lämpöisiä päivä tulossa... mutta kun se ei ole sama. Lehdet, ilma, aamut, illat... kaikki ovat erilaisia kuin kesällä. Värimaailma on ihan toisenlainen. Harmaampi. Yäk!!

Mikä voisi olla helpotus moiseen loppukesän masentavaan olotilaan? Lentolippu jonnekin missä aurinko paistaa lämpisesti ja meren raikas tuuli ja vesi vilvoittaa mukavasti tarpeen vaatiessa? Ajatuksissa hetkellinen maiseman vaihdos ainakin tuottaa hyvinkin paljon energialatauksia tälläisena sateisena ja harmaana päivänä. Ehkäpä sitä pitäisi vaan alkaa surffailemaan eri matkakohteita ja keräämään rahoja lentolippuun...

No jos oikein kaivelee niin löytyyhän näistä pimenevistä illoista jotain positiivistakin... kynttilät juu...eikä se pimeys öisin sinäänsä haittaa. Pimeys on tunnelmallista. Mutta milläs korvaisi sitten sen auringonpaisteen ja lämmön....? Noh juu kylppäriin voisi upota...jos sellainen löytyisi. Viltteihin voi kääriytyä... mutta kun talvella saa muutenkin pitää turjata vaaatteita päälleen niin ei siihen ihan vielä haluais ryhtyä. Huoks... joskus se vaan on vaikeaa. Varsinkin vesisateella. YÄK!

Kesän maku

Uuteen aamuun on ihana nousta. Jälleen uusia mahdollisuuksia täynnä koko päivä. Ja kesä. Lämmin tuuli ja auringon paiste. Taas, kesän tuoksun tuntiessa koko kehossa, kävi mielessä muuttaminen leveysasteille, jossa kesä on talvea pidempi.

Uusi koti vielä kovin sekaisin, mutta alkaa jo tuntumaan kodilta. Hengitystystila, rauha. Todella antoisaa seurata kuinka keho reagoi, kun sen antaa vapaasti reagoida suuriin muutoksiin. Ja mitä enemmän sitä kuuntelee, sitä paremmalta tuntuu. Kaiken sekamelskan ja levottomuuden ajanjakson keskellä, kehon "puhetta" kuuntelemalla onnistuu oikean suunnan valinta. Kiireellä kun ei pääse hyviin lopputuloksiin...

Hengitän syvään ja rauhallisesti. Hymyilen.

Elämän pieniä ihania yksityiskohtia

Kuinka paljon voikaan omaan elämänlaatuun vaikuttaa omalla tekemisellä ja käytöksellään toisia ihmisiä kohtaan! PALJON. Mitä enemmän kiinnittää huomiota pieniin ihaniin asioihin, joita elämässä tapahtuu, sitä enemmän ja helpommin sitä tuntee iloa elämässään. Puhumattakaan siitä kun pääsee yllättämään iloisesti jonkun tärkeän ihmisen niin että saa piristettyä toisen päivää tai ainakin hetkeksi hymyn korviin...

Toisen yllättämiseen ei tarvita paljoa... hieman mielikuvitusta vain. Rahallinen satsaus ei ole ollenkaan välttämätöntä. Ja kuinka pitkäaikainen vaikutus voikaan hyvin onnistuneella yllättämisellä olla. Mieleen palaavat hyvät hetket voivat joskus olla todellisia päivänpelastajia, kun muuten tuntuu synkältä ja väsyneeltä. Välillä kun sitä tuntee olonsa ihan vompatiksi ja kaipaa todellakin lämpöisiä haleja ja toisen ihmisen läheisyyttä. Niinkuin meistä jokainen...

Haaveet ovat toteuttamista varten

Kaikilla on haaveita ja unelmia, niin pitää ollakki. Niillä on suuri merkitys hyvinvointiin ja elämässä eteenpäin pääsemiseen. Hyvin usein ainut este haaveiden toteutumiselle on ihminen itse. Ja jos hieman vielä tarkennetaan, on kyseessä ihmisen sisällä oleva pelko.

Tieto epäonnistumisen mahdollisuudesta estää monia hienoja haaveita toteutumasta. On niin sanotusti "turvallisempaa" taivaltaa harmaata tuttua tietä (elämän arkea), kun ei ainakaan ole epäonnistunut yrityksessään. Tähän moni tyytyy, ajattelematta asiaa sen tarkemmin. Jokaisellahan on oikeus valita, mitä omalla elämällään tekee. Hyvä niin.

Mitä sitten voisikaan tapahtua, jos edes yrittäisimme tavoitella jotakin unelmaa, joka saa meidät hymyilemään kerta kerran jälkeen aina kun se ajatuksiin jostakin tulee? Mahtaisiko se värittää harmaata arkeamme edes hetken, jos tavoittelisimme tuota haavetta pelkän ajattelun lisäksi? Entä jos se onnistuisikin?


"Chances multiply if you grab them. "
(aforismi, jonka kirjoittajaa en tiedä)

"The mind is given to you....

you are not given to the mind."

Pidän aforismeista ja sananlaskuista. Joskus ne piristävät päivää mukavasti. Toisinaan ne saavat uppoutumaan omiin kokemuksiin hyvin syvällisesti. Usein sitä jää ihmettelemään, kuinka jokin lyhyt lause voi sisältää asiaa niin paljon. Ajatuksien miljoonat haarat ja niistä jokaisesta haarautuvat miljoonat sivuhaarat tuottavat usein tiukkoja solmuja, joita on vaikea aukoa. Aforismit tuntuvat toimivan joskus kuin viidakkoveitsi, katkoen oksat jotta pääsisi eteenpäin...

Mitä yksinkertaisemmat säännöt, sitä yksinkertaisempi elämä. Voisiko sitä yleistää niin yksinkertaisesti? Onko elämän tarkoitus olla yksinkertaista? Miksi meille on kehittynyt niin monimutkainen ajattelemisen taito, jos se tuottaa meille hyvin usein ongelmia... vai onko kyse siitä että emme vielä hallitse tätä taitoa tarpeeksi hyvin?

Miksi toiset meistä eivät tunnu ajattelevan juuri mitään ja toiset ajattelevat liikaakin? Onko ajatuksen tasoilla kenties oma evoluutionsa, josta edellä mainitut ovat ovat "ketjun" osia? Jos näin on niin mihin tuo evoluutio johtaa...? Kuinka paljon on mahdollista kehittää ajatuksiaan? Entä oppia käsittelemään ja tulkitsemaan omia mielensä tuotoksia ja tulkintoja?

Uusi jakso

Jokainen voi tunnistaa omasta elettystä elämästä selkeitä jaksoja, joilla on alku ja loppu. Mitä useamman jakson on aloittanut ja saattanut loppuun, sitä selkeämmin tajuaa nuo vaiheet. Hyvin usein jäkikäteen.

Kuinka sitä sitten osaisi arvostaa monipuolisesti niitä menneitä jaksoja omasta elämästään? Ne ovat opettaneet paljon ja opettavat jatkuvasti lisää ja tahtomattaankin ne vaikuttavat meneillä olevaan jaksoon. Mutta kuinka paljon annamme näiden menneiden jaksojen vaikuttaa ja millä tavalla? Toisinaan sitä ajautuu ajattelemaan varsin negatiivisesti noista menneistä jaksojen tapahtumista. Mutta miksi negatiivisesti? Miksi ei voisi ennemmin tutkia menneitä jaksoja kuin "oppikoulua" positiivisessa mielessä ja rakentavasti?

Tuntuu siltä että usein tarvitsee jonkun ulkopuolisen muistuttamaan siitä että näiden menneiden elämänjaksojen tarkastelu voisi olla ennemmin positiivisesti latautunutta. Se lisäisi silloin energiaa, eikä kuluttaisi sisäisiä voimavaroja. Voihan sitä muistutella itseään positiivisesta menneiden ajanjaksojen katselusta, mutta aina se ei onnistu. Mistä se negatiivinen ajatusmalli on meille tullut?

Se tunne

Se olo, kun yhtäkkiä sun yli on jyrännyt jokin ja sä istut maassa. Täysin pois kontrollista ja ihmettelet että mitä oikein tapahtui... se tunne pikkulinnulla kun se lentelee ympäriinsä kauniina kesäpäivänä ja törmää täydellä teholla ikkunaan ja tippuu maahan... ja kun siihen ei ole mitenkään varautunut. Täysin odottamatta, ennalta arvaamattomasti, nurkan takaa...huomaamatta ja vielä yleensä silloin kun sitä vähiten odottaa.

Se tunne, kun sä selvittelet siinä maassa istuessa ajatuksia, tarkistelet onko kaikki tallella ja paljonko tuli kolhuja vai tuliko kolhuja ja minkälaisia... ja ennen kaikkea, mitä oikein tapahtui. Ja miksi? Kestää jonkin aikaa, ennen ku tajuaa, miksi ja miten ja minkä takia.

Sitä usein jää siihen hetkeen jotenkin kiinni. Se tarrautuu ku kärpäspaperi. Aika pysähtyy ja kaikki muu ympärillä liikkuu. Ite on ihan jähmettyneenä. Hiljaa, yksin ja hämmentyneenä. Ei pysty sanomaan oikein mitään, eikä tekemään yhtään mitään. Toivoo vaan hiljaa, että joku ystävistä nostaisi ylös ja siirtäisi sen verran tien sivuun, jotta ei jäisi seuraavan jyrän alle. Ainakaan ihan heti...

Elämää

Painiskelemme omien ongelmiemme kanssa päivästä toiseen. Omat ongelmat tunnemme syvästi omassa kehossamme ja usein ne tuntuvat ylitsepääsemättömiltä ja ainutlaatuisilta. Elämässä vastaantulevat ongelmat eivät kuitenkaan ole sellaisia, joita kukaan muu ei olisi läpi käynyt tai kävisi läpi tälläkin hetkellä. Toki me koemme jokainen omat ongelmamme omalla ainutlaatuisella tavallamme ja käsittelemme ne myös omalla tavallamme. Mutta itse ongelma tuskin on sellainen jota kukaan muu ei olisi kohdannut.

Ongelmien ja vaikeiden asioiden kohtaaminen ei tee meistä huonoja ihmisiä. Elämässä sattuu ja tapahtuu, emmekä voi vaikuttaa kaikkeen siihen mitä vastaan tulee. Se mikä mielestäni kertoo taidoistamme (ja tietyllä tavoin myös arvokkuudestamme) on ongelmien hoitotapa. Huolehdimmeko esim. virheidemme korjaamisesta niin hyvin kuin osaamme, vai turvaudummeko vaan nostamaan kätemme ilmaan ja toteamaan " sellaista sattuu, voi voi" vai yritämmekö kenties peitellä virheitämme niin kauan kun vain mahdollista...

Haluaisinkin herätellä muutamia ajatuksia seuraavilla kysymyksillä:
Kuinka paljon kannattaa antaa menneiden asioiden vaikuttaa meidän itseluottamukseen? Tekeekö joskus aikaisemmin (meistä riippumattomista syistä) tapahtuneet asiat meistä huonoja ihmisinä? Voimmeko elää tätä nykyhetkeä (hetkeä jota juuri nyt elän), jos murehdimme jatkuvasti sitä mitä on aikaisemmin tapahtunut? Onko elämässä tarkoitus murehtia epäonnistuneista asioista vai elää tämä hetki nautiskellen ja niin hyvin kuin voimme?

Jos vaan on

Ajatuksissa liikkuu usein paljon. Ehkä hyvin usein liikaakin. Pitäisi tehdä sitä, pitäisi hoitaa se, tehdä tuo ja päättää se... loputon lista ajatusten tulvaa. Kyllä siihen vähemmästäkin hukkuu, kun yksin yrittää säädellä sen valtavan vyöryn määrää.

Miksi me eksymme niin usein ajatustemme viidakkoon? Miksi tulee hetkiä, jolloin tuntuu siltä että väkisinkin meinaa painua pää kaiken sen ajatusvyöryn alle, eikä tiedä mitä tehdä...?

Entä jos pysähtyy. Ja vaan on. Voisiko sitä löytää itsestään sellaisen "avaimen", että osaisi sopivasti naksauttaa sitä, niin että voisi ja osaisi pysähtyä ja vaan olla. Antasi itselleen rauhan ja levon. Keräisi energiaa ja voimia. Opettelisi hyväksymään tilanteen, sellaisena kun se on. Ei se aina ole helppoa, tietää mitä pitäisi tehdä ja mihin suuntaan pitäisi mennä. Eikä se ole tarkoituskaan. Tarkoituksenahan on elää tässä hetkessä.... mutta kuinka moni elää niin? Siis ihan tässä hetkessä?


" Ainoa olemassa oleva voima piilee tässä hetkessä. Se on läsnäolosi voima. Heti kun huomaat tämän, oivallat myös, että sinä itse olet vastuussa omasta sisimmästäsi - ei kukaan muu- ja että menneisyys ei voi voittaa nykyhetken voimaa." - Eckhart Tolle

Uusi vuosi

Päädyinpä taas lukemaan erästä kirjaa.... yllätys yllätys. Jo heti alku sivuilla mielenkiintoni heräsi. Tällä kertaa kyseessä on kirja nimeltä "Irti tunnekoukuista" ja kirjoittajana Tony Dunderfelt. Käsittelee pitkälti juuri tunnekoukkujen aiheuttamia ongelmia ihmismielessä. Suosittelen lämpöisesti. Olen lukenut aikaisemminkin Tony Dunderfeltin kirjoja ja joka kerta kun hänen tekstejään luen, ne herättävät minussa paljon positiivistia voimavaroja.

Noh mutta sitten siihen, mistä tällä kertaa halusin kirjoitella. Todellinen ystävyys. Mitä se meille merkitsee ja kuinka se näkyy? En tietenkään voi kertoa muuta kuin oman mielipiteeni ja sen kuinka mielestäni todellinen ystävyys näkyy käytännössä. Ystävän toivoisin olevan rehellinen mielipiteissään. Rehellisyydellä tarkoitan juuri sitä, että uskaltaa kertoa suoraan mitä mieltä asioista on. Ja sen mitä koen todella tärkeäksi on rehellisyys juuri tässä hetkessä. Niin kuin tässä hetkessä eläminen muutenkin on tärkeää. Eihän se aina helppoa ole. Ei toki.

Jos kertoo rehellisesti mielipiteensä vasta viikon tai kahden viikon tai kuukaden päästä, niin onhan se toki rehellisyyttä. Se ei vaan auta enää ystävää siinä hetkessä, joka meni jo. Mutta kun sen sijaan saisi ystävältään rehellistä palautetta juuri tässä hetkessä, niin uskon sen olevan rakentavampaa ja merkityksellisempää kuin myöhemmin kerrottu. Rehellisesti kerrottu mielipide auttaa näkemään sen hetkistä tilannetta laajemmin ja mahdollisesti auttaa tekemään ratkaisuja, joissa nimenomaa laajan näkökulman katseleminen auttaa löytämään oikeanlaisen ratkaisun.

Miksi sitten on niin vaikeaa antaa ystävällekin kritiikkiä tai negatiivista palautetta? Emmekö luota siihen, että ystävämme tietää, kuinka tärkeä ihminen hän on?Pelkäämme hänen loukkautuvan kommenteistamme? Vai emmekö osaa esittää mielipidettämme niin että ystävämme ymmärtää, ettei tarkoituksena ole loukkaaminen vaan sen sijaan palautteen/kritiikin antaminen, jotta ystävämme näkisi myös meidän näkökulmamme? Onhan hyvin tärkeää, että näemme asioita laajasta näkökulmasta, emmekä tuijota vain yksipuolisesti omin silmin asioita.

Rehellinen keskustelu, avoin sellainen, on mielestäni vahva merkki aidosta ystävyydestä. Kun on taito ja halu keskustella ja kuunnella on mahdollisuus antaa ja saadan turvallisesti myös negatiivista palautetta/kritiikkiä.

Positiivisen palautteen antaminen on huomattavasti helpompaa, koska ei ole pelkoa toisen loukkaantumisesta. Mutta miksi se usein jää silti sanomatta? Paljastuuko meidän "pehmeä" puolemme liikaa jos annamme ystävälle (tai muille ihmisille ympäristössämme) positiivista palautetta? Häviämmekö jotakin, jos hymyillen sanomme "kiitos" jos joku vaikka avaa oven meille? Välillä ainakin tuntuu siltä. Kuinka vähän sitä hyvän mielen saamiseen tarvitaankaan jos tarkemmin ajatellaan...

Aito ystävyys tuntuu ja näkyy, teossa ja sanoissa. Tässä hetkessä.