Päädyinpä taas lukemaan erästä kirjaa.... yllätys yllätys. Jo heti alku sivuilla mielenkiintoni heräsi. Tällä kertaa kyseessä on kirja nimeltä "Irti tunnekoukuista" ja kirjoittajana Tony Dunderfelt. Käsittelee pitkälti juuri tunnekoukkujen aiheuttamia ongelmia ihmismielessä. Suosittelen lämpöisesti. Olen lukenut aikaisemminkin Tony Dunderfeltin kirjoja ja joka kerta kun hänen tekstejään luen, ne herättävät minussa paljon positiivistia voimavaroja.
Noh mutta sitten siihen, mistä tällä kertaa halusin kirjoitella. Todellinen ystävyys. Mitä se meille merkitsee ja kuinka se näkyy? En tietenkään voi kertoa muuta kuin oman mielipiteeni ja sen kuinka mielestäni todellinen ystävyys näkyy käytännössä. Ystävän toivoisin olevan rehellinen mielipiteissään. Rehellisyydellä tarkoitan juuri sitä, että uskaltaa kertoa suoraan mitä mieltä asioista on. Ja sen mitä koen todella tärkeäksi on rehellisyys juuri tässä hetkessä. Niin kuin tässä hetkessä eläminen muutenkin on tärkeää. Eihän se aina helppoa ole. Ei toki.
Jos kertoo rehellisesti mielipiteensä vasta viikon tai kahden viikon tai kuukaden päästä, niin onhan se toki rehellisyyttä. Se ei vaan auta enää ystävää siinä hetkessä, joka meni jo. Mutta kun sen sijaan saisi ystävältään rehellistä palautetta juuri tässä hetkessä, niin uskon sen olevan rakentavampaa ja merkityksellisempää kuin myöhemmin kerrottu. Rehellisesti kerrottu mielipide auttaa näkemään sen hetkistä tilannetta laajemmin ja mahdollisesti auttaa tekemään ratkaisuja, joissa nimenomaa laajan näkökulman katseleminen auttaa löytämään oikeanlaisen ratkaisun.
Miksi sitten on niin vaikeaa antaa ystävällekin kritiikkiä tai negatiivista palautetta? Emmekö luota siihen, että ystävämme tietää, kuinka tärkeä ihminen hän on?Pelkäämme hänen loukkautuvan kommenteistamme? Vai emmekö osaa esittää mielipidettämme niin että ystävämme ymmärtää, ettei tarkoituksena ole loukkaaminen vaan sen sijaan palautteen/kritiikin antaminen, jotta ystävämme näkisi myös meidän näkökulmamme? Onhan hyvin tärkeää, että näemme asioita laajasta näkökulmasta, emmekä tuijota vain yksipuolisesti omin silmin asioita.
Rehellinen keskustelu, avoin sellainen, on mielestäni vahva merkki aidosta ystävyydestä. Kun on taito ja halu keskustella ja kuunnella on mahdollisuus antaa ja saadan turvallisesti myös negatiivista palautetta/kritiikkiä.
Positiivisen palautteen antaminen on huomattavasti helpompaa, koska ei ole pelkoa toisen loukkaantumisesta. Mutta miksi se usein jää silti sanomatta? Paljastuuko meidän "pehmeä" puolemme liikaa jos annamme ystävälle (tai muille ihmisille ympäristössämme) positiivista palautetta? Häviämmekö jotakin, jos hymyillen sanomme "kiitos" jos joku vaikka avaa oven meille? Välillä ainakin tuntuu siltä. Kuinka vähän sitä hyvän mielen saamiseen tarvitaankaan jos tarkemmin ajatellaan...
Aito ystävyys tuntuu ja näkyy, teossa ja sanoissa. Tässä hetkessä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti