Matka jatkuu...

Katsoin toisen kerran elokuvan, jonka vuokrasin muutama päivä sitten. Taas vuodattaen kyyneliä ja käyden läpi monenlaisia tunteita. Voimakkaita tunteita. Ihana tunne. Ihanan avartava tunne, vaikka sattuukin. Mutta se kuuluu elämään. Tasapainoon. Kyseinen elokuva on tehnyt minuun niin suuren vaikutuksen, etten voinut jättää sitä kaupan hyllylle, vaan se oli otettava mukaan. Eikä tarina vieläkään tuntunut kuluneelta, uudelleen katsottunakaan.

Tänään olen tyytyväinen itseeni. Siitä huolimatta, vaikka olin hajamielinen ja väsynyt, töppäilin töissä, tunsin kipua, yksinäisyyttä ja surua, huomaan, että olen myös onnistunut tänään jossakin. Olen onnistunut pitämään itselleni tekemäni lupauksen ja olen hyvin kiitollinen siitä.

Olen antanut aikaa nyt enemmän itselleni ja tehnyt tilaa ajatuksilleni. Hengitän.

Normi meininki

Syksyn alkushokista on ehkä selvitty. Tänään kävelin vesisateessa ja harmaudessa pitkään ja hartaasti ja satuin vielä nauttimaankin siitä. Suurelta osin se varmaan johtui karvatassujen seurasta... mutta taisinpa nauttia muutenkin. Hyvä niin, sillä se on aina positiivista jos näkee läpi "harmaiden pilvien".

Katsoin tässä muutama päivä sitten elokuvan (tarkemmin ottaen kaksi), jotka kertoivat naisen matkasta ja itsensä etsimisestä. Joo...kuullostaa se (ja ehkä olikin hieman) kliseiseltä. En silti ole ollut niin liikuttunut pitkiin aikoihin mistään elokuvasta kuin tästä kyseisestä tarinasta. Niin moni asia siinä kosketti joitain herkkiä kohtia sisälläni (huom, eikä elokuvassa edes ollut mitään kunnon rakastelukohtausta...). Muistoja menneiltä ajoilta heräsi myöskin. Jokin vaisto sisälläni alkoi herätä. Tarkemmin ajateltuna olen törmäillyt ympäristöstäni moniin erilaisiin vihjeisiin siitä mitä tulevaisuus voisi tuoda tullessaan. Mielenkinnolla seuraan, minne polku minua vie.

Vaikka huomaan hyväksyväni syksyn sateet ja harmaat päivät paremmin kuin jonkin aikaa sitten, kaipaan silti aurinkoa, lämpöä ja iloa. Ja ystäviäni.