Se tunne

Se olo, kun yhtäkkiä sun yli on jyrännyt jokin ja sä istut maassa. Täysin pois kontrollista ja ihmettelet että mitä oikein tapahtui... se tunne pikkulinnulla kun se lentelee ympäriinsä kauniina kesäpäivänä ja törmää täydellä teholla ikkunaan ja tippuu maahan... ja kun siihen ei ole mitenkään varautunut. Täysin odottamatta, ennalta arvaamattomasti, nurkan takaa...huomaamatta ja vielä yleensä silloin kun sitä vähiten odottaa.

Se tunne, kun sä selvittelet siinä maassa istuessa ajatuksia, tarkistelet onko kaikki tallella ja paljonko tuli kolhuja vai tuliko kolhuja ja minkälaisia... ja ennen kaikkea, mitä oikein tapahtui. Ja miksi? Kestää jonkin aikaa, ennen ku tajuaa, miksi ja miten ja minkä takia.

Sitä usein jää siihen hetkeen jotenkin kiinni. Se tarrautuu ku kärpäspaperi. Aika pysähtyy ja kaikki muu ympärillä liikkuu. Ite on ihan jähmettyneenä. Hiljaa, yksin ja hämmentyneenä. Ei pysty sanomaan oikein mitään, eikä tekemään yhtään mitään. Toivoo vaan hiljaa, että joku ystävistä nostaisi ylös ja siirtäisi sen verran tien sivuun, jotta ei jäisi seuraavan jyrän alle. Ainakaan ihan heti...

Elämää

Painiskelemme omien ongelmiemme kanssa päivästä toiseen. Omat ongelmat tunnemme syvästi omassa kehossamme ja usein ne tuntuvat ylitsepääsemättömiltä ja ainutlaatuisilta. Elämässä vastaantulevat ongelmat eivät kuitenkaan ole sellaisia, joita kukaan muu ei olisi läpi käynyt tai kävisi läpi tälläkin hetkellä. Toki me koemme jokainen omat ongelmamme omalla ainutlaatuisella tavallamme ja käsittelemme ne myös omalla tavallamme. Mutta itse ongelma tuskin on sellainen jota kukaan muu ei olisi kohdannut.

Ongelmien ja vaikeiden asioiden kohtaaminen ei tee meistä huonoja ihmisiä. Elämässä sattuu ja tapahtuu, emmekä voi vaikuttaa kaikkeen siihen mitä vastaan tulee. Se mikä mielestäni kertoo taidoistamme (ja tietyllä tavoin myös arvokkuudestamme) on ongelmien hoitotapa. Huolehdimmeko esim. virheidemme korjaamisesta niin hyvin kuin osaamme, vai turvaudummeko vaan nostamaan kätemme ilmaan ja toteamaan " sellaista sattuu, voi voi" vai yritämmekö kenties peitellä virheitämme niin kauan kun vain mahdollista...

Haluaisinkin herätellä muutamia ajatuksia seuraavilla kysymyksillä:
Kuinka paljon kannattaa antaa menneiden asioiden vaikuttaa meidän itseluottamukseen? Tekeekö joskus aikaisemmin (meistä riippumattomista syistä) tapahtuneet asiat meistä huonoja ihmisinä? Voimmeko elää tätä nykyhetkeä (hetkeä jota juuri nyt elän), jos murehdimme jatkuvasti sitä mitä on aikaisemmin tapahtunut? Onko elämässä tarkoitus murehtia epäonnistuneista asioista vai elää tämä hetki nautiskellen ja niin hyvin kuin voimme?